22.11.2015

Psykologiaa opiskelemaan?

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut, että mitä työni suhteen tekisin ja hoitovapaa on antanut siihen hyvät eväät. Olen mm. toiminut eräässä paikallisessa yhdistyksessä aktiivijäsenenä, ollen mukana viestinnässä ja johtokunnassa. Tämä on antanut mahdollisuuksia osallistua myös moniin mielenkiintoisiin tapahtumiin, kuten mentorointiin ja erilaisiin urailtoihin.

Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen, että työni - vai pitäisikö sanoa urani - kaipaa uusia tuulia ja uutta näkökulmaa. Olen miettinyt matkan varrella muun muassa siitä, mistä olen työssäni pitänyt ja mistä en, ja millaiset asiat uusien kokemusten valossa vaikuttavatkin mielenkiintoisilta. Myös vanhemmuus on antanut näkökulmaa lapsuuteen ja persoonallisuuteen ja usein mietinkin, että onko jokin tapani toimia aidosti omani vai kenties opittu.

Olenko kiinnostunut asioista vai ihmisistä? Aikaisempi työni on kyllä ollut työskentelyä ihmisten kanssa (sekä erilaisten tiimien että asiakkaiden), mutta se on ollut hyvin faktapohjaista. Organisaatiomme / työssäni keskittyminen on ollut asioissa ihmisten sijaan, vaikkakin oma mielenkiintoni on pyörinyt myös ihmisissä, esimerkiksi jaksamisen tukemisessa ja stressinsietokyvyissä sekä motivaation kehittämisessä ja oppimisessa.

Olen kokeillut viime vuoden aikana muun muassa mentorointia mentorin näkökulmasta käsin sekä hieman myös coachingia. Lisäksi taustallani ollut työuupumus on antanut loputtoman mielenkiinnon ihmisen psyykettä, ajattelua ja tunteita ja tunteiden käsittelytaitoja kohtaan. Käsitöiden kautta olen myös oppinut erilaista tunteiden ja ajatusten työstämistä ja usein kerronkin, mitä mielessäni on liikkunut käsityötä tehdessäni.

Niinpä jonkin aikaa asiaa mietittyäni olen päättänyt kirjautua avoimeen yliopistoon psykologiaa opiskelemaan. Uskon, että se voi antaa uutta näkökulmaa niin työhöni kuin vapaa-aikaanikin ja uutta innostusta on mielessäni ainakin jo herännyt. Olen myös ollut helpottunut, sillä asia antaa tulevalle uutta suuntaa. Mielessäni on pyörinyt mm. ajatus siitä, että "tämä on elämänmittainen matka". Niin ikään se antaa mielelleni aikaa siihen, että muutos voi tapahtua hitaastikin ja omassa tahdissaan. Tämä ei ole mikään sprintti.

Lisäsin jo yhden aiheeseen liittyvän blogin suosikkeihini ja kaikenlaista psykologista pohdiskelua lienee luvassa lisää käsitöiden ohessa:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti